Pörri 2 v

Pörri, Pörpör, Pörinäpena, Pörsylä, Pörpylä, Pörde, Herra, Loordi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Nyt tämä oman elämänsä kiistaton supersankari täyttää 2 vuotta!

Huomasin Pörristä jo heti 7 viikon iässä, ettei se ole ihan tavallinen koira. Pörri ei ole koskaan toiminut kuin pentu- tai koirankoulutusoppaiden koirat. Sen sielunelämä on paljon monimutkaisempaa ja vaikeammin ennustettavaa. Pörriä ymmärtääkseen pitää oikeasti tutustua siihen, eikä vain olettaa asioita. Pörri ei ole ollut minulle todellakaan ns. "käteen sopiva" koira, sillä se on niin erilainen kuin minä. Siinä missä itse olen kiltti, tunnollinen, pitkäpinnainen ja harkitsevainen luokan priimus, joka aina tekee kaiken mitä pyydetään ja vielä vähän enemmänkin, Pörri on itsekäs, röyhkeä, ilkikurinen, itsevarma, rohkea, äänekäs, äkkipikainen, tempperamenttinen ja pyrkii aina menemään sieltä, mistä aita matalin.Välillä on tuntunut, että minä en ymmärrä tuota koiraa ja tarvitsisin jonkin kuudennen aistin pysyäkseni sen aivotuksissa perässä. Välillä on tuntunut, että me ei löydetä millään yhteistä radiokanavaa tai oikeastaan me ei edes kuunnella samaa radiota tai no oikeastaan toinen meistä kuuntelee radiota ja toinen telkkaria.

Kun näiden vajaan 2 vuoden aikana olen perehtynyt sen sielunelämään, olen pikkuhiljaa todennut, että Pörri ei ole ihan niin kova kuin antaa ymmärtää. Pörrin kovan ulkokuoren alla on herkkä sielu ja lämmin sydän. Ollakseen onnellinen ja käyttäytyäkseen hyvin, Pörri tarvitsee rajoja ja rakkautta, mutta on tärkeää tulkita, että kumpaa se milloinkin tarvitsee. Ikä on hieman tasoittanut suurimpia särmiä ja Pörristä on kasvanut tasapainoinen ja yleisesti ottaen aika kelvollisesti käyttäytyvä nuorimies, joka ei mielestäni turhia kukkoile. Pörri ei edelleenkään ymmärrä juoksuista tai tytöistä juuri sen enempää kuin että tyttöjen kanssa on kiva juosta ja painia. 

Moni Pörrin ikäinen koira on saavuttanut jo vaikka mitä kisatuloksia. Minäkin ajattelin, että olisimme 2-vuotispäivään mennessä käyneet tokokisoissa ja treenaisimme tavoitteellisesti kohti ylempiä luokkia, mutta Pörrin kanssa mikään ei mene niinkuin suunnittelee. Pörri on siitä armoton, että se ei paikkaile minun virheitäni. Nuorempana se oli vielä armottomampi. Jos treenit oli sen mielestä tylsät tai minä käyttäydyin lahnamaisesti, se lähti vetämään. Sillä ei ollut mitään velvollisuuden tunnetta yrittää parastaan, jos toinen oli ihan kujalla. Sen sijaan, että miettisin pääni puhki sen vuoksi, että miten saisin opetettua koiralle jonkin liikkeen teknisesti parhaiten, olenkin joutunut viimeiset 1,5 vuotta joutunut pohtimaan, että miten minun pitää rakentaa treenit, jotta meidän yhteistyö paranisi ja Pörri tykkäisi tehdä minun kanssani hommia. Tämä matka on ollut kasvattava. Kun on huomannut, että mitään ei saa ilmaiseksi ja kaikki maton alle lakaisemat roskat löytyvät edestä päin, sitä tulee aika nöyräksi. Välillä treeneistä lähtiessä fiilis on ollut, että leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Kun muille itsestään selvät asiat on itsellä kovan ja pitkäjänteisen työn tulosta, oppii arvostamaan pieniä onnistumisia. Pörrin kanssa treenatessa olen ymmärtänyt, että itse matka on paljon tärkeämpi kuin päämäärä. Jos olisin painanut Pörrin kanssa menemään vain kisatavoitteet mielessä, metsään olisi menty ja pahasti.

Pentuna vaadin Pörriltä liikaa ja purin omaa turhautumistani siihen. Jos olisin jatkanut samalla tiellä, me tuskin oltaisiin juurikaan edistytty missään. Onneksi olen aistinut sen, että Pörri on aika hitaasti kehittyvä koira. Olen antanut sille aikaa kasvaa ja aikuistua. Samalla olen tehnyt sen kanssa paljon kivoja asioita ja lisännyt vaatimustasoa pikkuhiljaa. Jos Pörriltä vaatii liikaa, se helposti lyö hanskat tiskiin ja lähtee menemään. Taas jos siltä ei vaadi tarpeeksi, se alkaa luistaa kriteereistä ja sen motivaatio alkaa rapistua. Treenit pitää olla sopivan haastavia, että Pörrin mielenkiinto pysyy yllä. Pörrin kanssa ei voisi treenata, ellei treenejä suunnittelisi etukäteen. Sen kanssa ei voi lähteä treenaamaan tuosta noin vaan yhtäkkiä, vaan treenit pitää aina valmistella. Sen lisäksi, että on mietittynä se, mitä haluaa treenata, miten palkata ja missä vaiheessa, pitää olla oma pääkoppa kunnossa. Olen vasta ihan viime aikoina ymmärtänyt, että miten herkästi Pörri aistii tunnetilojani. Olen huomannut, että Pörriä on vaikeaa tai oikeastaan lähes mahdoton huijata. Se huomaa heti, jos en ole ihan 110 % tosissani jossakin asiassa tai jos yritän näytellä sille olevani iloinen, vaikka oikeasti olen pettynyt. Kehu, joka ei tule suoraan sydämestä, on sille täysin merkityksetön. Se lukee minua kuin avointa kirjaa, mikä on pelottavaa, koska kukaan ihminen ei ole koskaan pystynyt samaan. Samalla se on pakottanut minut miettimään vielä enemmän treenaamisen henkistä puolta ja opettanut minut olemaan treenatessa oikeasti läsnä ja antamaan itsestäni enemmän.

Varmaan tärkein opetus, jonka Pörriltä olen oppinut on se, että jokainen meistä on yksilö. Vaikka koira olisi tietyn rotuinen, se ei tarkoita sitä, että se olisi tietynlainen. Enemmänkin rotu tarkoittaa sitä, että on todennäköisyys tiettyjen ominaisuuksien esiintymiselle kasvaa. Me ihmiset tykätään yleistää ja lokeroida. Lokerointi-innossamme unohdamme sen, että jokainen meistä on ainutlaatuinen. Ennen suurten johtopäätösten tekemistä, kannattaisi avoimin mielin tutustua siihen toiseen olipa kyse sitten koirasta tai ihmisestä. Olen kiitollinen siitä, että Pörri ei ole koskaan ottanut itseensä, vaikka olen huutanut sille pää punaisena ja hermostuksissani repinyt sitä hihnasta. Se on jaksanut sietää osaamatonta ohjaajaa, joka on ollut useimmiten pihalla kuin lumiukko. Se on antanut minulle anteeksi vähintään yhtä monta kertaa kuin minä sille ja se on kouluttanut minua vähintään yhtä paljon kuin minä sitä.

Pörri olet rakas ja täysin ainutlaatuinen <3