lauantai 16. syyskuuta 2017

Elämässä eteenpäin

Voltin kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi kuukausi. Kamalaa ajatella, että on jo noin kauan eletty ilman Volttia. Kertaakaan kuukauden aikana ei ole tullut fiilistä, että olisi tehnyt jotenkin huonon ratkaisun. Edelleen olen sitä mieltä, että päätös Voltin lopettamisesta oli vain ja ainoastaan oikea. Moni tuttu on kysynyt, että oliko Voltti oikeasti niin kipeä, että se oli pakko lopettaa. Uskon, että monen oli vaikea uskoa, miten kipeä Voltti oli, koska ei se näyttänyt ikinä kipua kodin ulkopuolella sillä tavalla, miten ihmiset mieltää kipukoiran käyttäytyvän. Voltti ei koskaan ontunut tai ollut esimerkiksi treeneissä haluton juoksemaan. Voltti juoksi kahta kauheammin, mitä kipeämpi se oli. Voltin suojamekanismi kipua vastaan oli pysyä koko ajan liikkeessä, sillä jäädessään paikoilleen se joutui kohtaamaan kivun. Voltin loppuaikoina tästä tuli jopa ongelma, sillä juokseminen oli sille täysin pakonomaista, eikä se enää käyttäytynyt kuin normaali koira.

Kuva Kaisa Jalava

Olen ollut yllättynyt, miten monia Voltin kuolema on koskettanut ja useampikin ihminen tunnustanut minulle itkeneensä Voltin lopettamista. Voltin ystävällisyys ja vilpitön ilo ja rakkaus teki minun lisäkseni myös moniin muihin ihmisiin lähtemättömän vaikutuksen. Moni ihminen on meidän kanssa hengessä mukana ja antanut meille paljon tukea ja voimaa. Kaikki viestit, puhelut yms. ovat olleet minulle todella tärkeitä ja auttaneet pääsemään tästä eteenpäin. Iso kiitos myös teille kaikille, jotka laitoitte viime postaukseen kommentteja. Olen lukenut niitä monta kertaa ja miettinyt sitä, miten hienoja ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on. Kiitos <3

Kuva Kaisa Jalava

Iso osa surutyöstä tuli tehtyä jo ennen Voltin lopettamista, sillä viimeiset elinviikot menivät pääosin Voltin tilanteen setvimiseen ja lopetuspäätöksen haudutteluun. Koko muu elämä jäi täysin retuperälle, mistä eniten joutuivat kärsimään Pörri ja Janne. Myös lopettamispäivä oli tärkeä etappi surutyössä ja oli hienoa, että sain omistaa sen kokonaan Voltille. Aamulla kävimme Voltin, Pörrin, Millin, Popan ja Priyan kanssa metsälenkillä oikein kauniissa kesäsäässä ja parhaat kaverukset saivat juosta sydämensä kyllyydestä viimeisen kerran ja jättää toisilleen jäähyväiset, vaikka eivät sitä itse varmasti tajunneetkaan. Kun Voltti oli kuollut, laitoimme Voltin arkkuun ja kävimme hautaamassa Voltin Jekku-koiran viereen ison kuusen alle. Muistan varmasti ikuisesti sen, miten istuimme Jannen, Pörrin ja arkun kanssa traktorin kyydissä ja kaunis ilta-aurinko laski metsän puiden taakse. Kun vielä ennen arkun laskemista hautaan avasin arkun ja viimeisen kerran silitin Voltin silkkisen pehmoista turkkia, realisoitui hyvin se, että Voltti oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, sillä Voltin ruumis oli jo ihan kylmä ja kova.

Kuva Kaisa Jalava

Ensimmäiset päivät ilman Volttia olivat raskaita ja itku tuli helposti. Vielä edelleenkin itku tulee herkästi, jos näen Voltista videoita. Tänään herkistyin myös hallilla, kun ensimmäistä kertaa Voltin kuoleman jälkeen kävin treenaamassa. Tietysti myös tällaisten postausten kirjoittaminen saa kyyneleet virtaamaan. Ikävin asia Voltin kuoleman jälkeen on ollut se, että myös Voltin toiselle siskolle kuvattiin D:n lonkat ja kuvista löydettiin myös nivelrikkoa. Kun sain tiedon tästä, niin tietenkin pääsi itku. Voltin tulokset olivat vielä aivan liian tuoreessa muistissa. Onneksi kumpikaan Voltin D-lonkkaisista siskoista ei ole oireillut millään tavalla ja he voivat jatkaa normaalia elämää. En voi toivoa muuta kuin paljon kivuttomia ja onnellisia vuosia Voltin sisaruksille.

Kuva Kaisa Jalava

Paljon olen näiden menneiden viikkojen aikana miettinyt sitä, että miksi juuri Voltti oli niin kipeä. Miksi Voltti ei pärjännyt huonojen lonkkiensa kanssa, vaikka monet muut koirat pärjää. Fyssarin ja hierojan epäilyt mahdollisesta hermokivusta tuntuu ihan mahdolliselta syyltä ja mielestäni selittäisivät hyvin myös sitä, että miksi Volttia ei saatu kipulääkkeilläkään täysin kivuttomaksi. Jotenkin tuntuu niin kamalan epäreilulta, että miksi juuri Voltille jaettiin tämmöiset kortit. Silloin, kun Voltti kuvattiin niin ajattelin, että Voltilla olisi ollut vielä edessä useita elinvuosia. En osannut kuvitella, että aikaa laskettiin jo kuukausissa. Oli järkytys, että Voltin kunto huononi niin nopeasti kesän aikana.

Kuva Kaisa Jalava
Yksi eniten lohduttava ajatus tämän koko prosessin aikana on ollut se, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen ovi avautuu. Koiria ei voi olla määräänsä enempää kerralla ja kun laumasta äkisti vapautuu paikka, on mahdollista ottaa sellainen koira, jota muuten ei elämäänsä voisi ottaa. Ilokseni voin kertoa, että meidän laumaan on saapunut uusi jäsen, joka on vienyt meidän sydämen ihan totaalisesti. Instagram-seuraajat ja Facebook-kaverit on jo tietävätkin, mutta kerrotaan nyt vielä täälläkin, että meidän perheen uusi (kiintiö) bc on 9 kk ikäinen Taco-tyttö. Taco on tuonut meidän elämään ihan hurjan paljon iloa ja toivoa paremmasta huomisesta. Elämä jatkuu.

Taco

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Voltti 4.3.2016-17.8.2017

Suuren surun murtamana kerron teillekin, että Voltti on nukutettu ikiuneen tällä viikolla. Voltin kunto meni kesän kuluessa koko ajan huonompaan suuntaan ja lopulta oli aika tehdä raskas päätös ja Voltti nukutettiin ikiuneen torstaina 17.8.2017.


Voltin saapuessa meille se oli ehkä maailman ihanin ja kiltein pentu. Voltti otti paljon kontaktia ihmiseen ja hakeutui mielellään ihmisten lähelle. Voltissa ei ollut ikinä vaaraa, että siitä olisi tullut koirien koira, vaan se leimaantui vahvasti ihmisiin. Voltti oli kiltti ja helppo pentu. Se meni reippaana paikkaan kuin paikkaan ja osasi rauhoittua nukkumaan paikassa kuin paikassa. Sillä oli aina hyvä keskittymiskyky ja halu tehdä ihmisen kanssa. Voltti oli harkitsevainen ja rauhallinen. Itsepäisen koko ajan haukkuvan sheltin jälkeen Voltti oli kuin unelma. Uuden oppiminen oli Voltille kuitenkin aina vaikeaa, eikä oikeastaan ikinä oppinut tarjoamaan käytöksiä. Naksuttimen esiin kaivaminen sai sen lähinnä omaan passiiviseen kuplaansa. Koska halusin kouluttaa Volttia pääosin tarjoamisen kautta niin jouduin opettelemaan, miten saan Voltin pysymään aktiivisena ja saan vahvistettua sen itseluottamusta. Voltti halusi aina tehdä kaiken oikein ja asiat opittuaan se mielellään toisti mekaanisesti samoja asioita kerta toisensa jälkeen. Voltti oli kaikista onnellisin, kun se tiesi, mitä se oli tekemässä ja sai aina tehdä samoja asioita. Voltin kanssa ei tarvinnut ikinä miettiä sitä, että miten treeneistä saa monipuolisia ja vaihtelevia vaan enemmänkin niin, että miten treeneihin saa ujutettua jonkun uuden asian siten, että pääosa treenistä pysyi tuttuna ja turvallisena.

Voltilla oli pennusta saakka vaikeuksia mennä maahan ja istua. Lykkäsin maahanmenon ja istumisen opettamista pitkään ja odotin, että sellainen ns. pennun löysyys menisi ohi. Se ei kuitenkaan ikinä mennyt ohi, vaan kuukaudet kului ja Voltti ei edelleenkään kyennyt istumaan tai makamaan pitkiä aikoja paikallaan. Voltti sai tehdä paikallaolot aina lonkkamakuussa, joka oli sille mieleisin asento. Yritin kovasti saada Volttia käyttämään takapäätänsä paremmin. Opetin sen esim. lenkeillä menemään käskystä ravia ja ulkoilutin sitä paljon vaihtelevissa maastoissa. Teimme paljon myös erilaisia kropanhallintaa parantavia harjoituksia. Voltin kropan löysyys ei kuitenkaan koskaan loppunut. Sen jalat pääsivät elämään paljon liikkeessä ja sen oli vaikea pysyä samassa asennossa. Yhden vuoden tietämillä sen oli helpompi istua ja pystyi jo istumaan esim. luoksetulon jätön ajan paikoillaan. Kaukojen treenaaminen osoittautui lähes mahdottomaksi. Voltti pinnisteli ja pinnisteli, mutta asentojen tekeminen oli sille vaikeaa. Kun totesin takapää kaukot mahdottomiksi, aloin opettaa sille etupää paikallaan kaukoja, mutta niissäkin maahanmeno oli sille vaikea, koska sen jalat jäivät sojottamaan ihan mihin asentoon vain.


Noin 9 kk iässä Voltilla alkoi esiintyä aggressiivisuutta. Aluksi kyse oli resurssiaggressiivisuudesta ja koirien välisiin suhteisiin alettiin puuttua tarkemmin ja huolehdimme, ettei Pörri päässyt ottamaan Voltilta mitään Voltin mielestä arvokasta. Omien asioiden puolustaminen alkoi silti Voltilla voimistua ja marras-joulukuussa Voltti kävi ensimmäistä kertaa Pörrin päälle. Erityisesti jouluaatto jäi mieleeni, kun Voltti kävi muutaman tunnin sisään neljä kertaa Pörrin päälle. Koiria erottaessani jouduin myös itse Voltin puremaksi. Muuten Voltti ei ikinä purrut ihmistä, vaan sen selkeä kohde oli Pörri. Alkoi käydä selväksi, että koiria on tietyissä tilanteissa pakko eristää toisistaan ja niitä ei voi enää jättää valvomatta kahdestaan. Päällekäymisiä tuli aina silloin tällöin. Aina aloitteellinen osapuoli oli Voltti. Pikkuhiljaa päälle käymiset alkoivat käydä entistä järjettömimmiksi, eikä mitään ulkoista syytä ollut nähtävillä. Aloin kirjata päällekäymistilanteita ylös, jotta saisin hahmotettua, mistä ongelma johtui. Myös Pörrin käytöksessä alkoi näkyä eroja. Pörri alkoi olla kotona varuillaan. Se ei mennyt juomaan, vaikka sen oli jano. Se ei mennyt yläkertaan, vaikka sen teki mieli. Pörri alkoi kotona kulkea varovaisesti hiippailen seiniä pitkin. Oli raskasta katsoa miten Pörri alkoi olla varjo entisestä Pörristä. Myös Voltti alkoi vetäytyä paljon omiin oloihinsa. Se nukkui paljon pienellä kerällä pöydän alla ja murisi sieltä kaikille, jos joku liikkui asunnossa.

Otin yhteyttä myös pariin ongelmakoirakouluttajaan, joista toinen kävi meillä kotonakin tarkkailemassa tilannetta. Voltin kanssa alettiin treenata impulssikontrolliharjoituksia, jotta se oppisi toisenlaisen käyttäytymismallin päällekäymisen sijaan. Pohdimme myös koirien leikkaamista, sillä tässä vaiheessa pidimme mahdollisena uros/uros kähinöitä. Meillä kotona käynyt ongelmakoirakouluttuja kuitenkin sanoi, että leikkaamisesta voisi olla jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. Koirat selkeästi viihtyivät keskenään ja niillä oli hyvät välit, kun Voltti oli hyvällä tuulella. Kävimme ongelmakoirakouluttajan kanssa myös lenkillä, jossa hän kiinnitti huomiota Voltin pakonomaiseen tarpeeseen pysyä liikkeessä ja kiihtyä. Samoihin aikoihin aggressiivisuuden kanssa Voltilla alkoi esiintyä lenkeillä kiihtymistä ja se alkoi vetää hihnassa. Monikin kouluttaja, kaveri yms. sanoi, että Voltin kiihtyminen ei ollut normaalia. Se kehitti kiihtymisellään itselleen stressiä, josta ei käytännössä koskaan päässyt palautumaan, koska koiraa oli pakko ulkoiluttaa. Siirryimme lenkkeilemään entistä enemmän vapaana metsissä ja harjoittelimme joka lenkillä rauhoittumista ja rentoa mielentilaa, mutta treeni ei tuottanut tulosta.

Ongelmakoirakouluttaja huomasi lenkillä kuitenkin, että Voltin vasemman jalan jalkaterä pääsi kääntymään sisään ja ulospäin. Hän sanoi, että yleensä tällaiset liikkeet syntyvät koirille, joilla on joko ongelmia polvessa tai erittäin löysät lonkat. Ensimmäistä kertaa joku sanoi, että Voltin ongelmien syy voisi olla kipu. Voltti kuvattiin seuraavana päivänä ja kuvat olivat lohdutonta kuultavaa. Voltin lonkat olivat hyvin löysät ja niissä oli nivelrikkoa. Aloin jumpata Voltin takapäätä tasapainotyynyn kanssa säännöllisesti, tein sen kanssa entistä enemmän ravimetsälenkkejä, aloitin nivelravinteet ja ongelmakoirakouluttajan suosituksesta Voltille hankittiin kipulääkekuuri. Kun Voltti oli syönyt kipulääkettä neljä päivää, sen käytös alkoi muuttua. Aggressiivisuus väheni selvästi, se alkoi kotona tehdä muutakin kuin nukkua keittiön pöydän alla. Se alkoi kotona uudelleen kiinnostua leluista ja se oli selvästi rennompi Pörrin kanssa. Se alkoi rentoutua lenkeillä ja pakonomainen ravaaminen alkoi vähentyä. Kuitenkin edelleen tuli myös niitä huonoja päiviä, jolloin Voltin kanssa oli pakko olla varuillaan, ettei se vahingoittaisi Pörriä. Valitettavasti päällekäymisiä pääsi tapahtumaan, mutta sen verran harvempaan, että tilanne tuntui olevan hallinnassa, kunnes tuli juhannus. Voltin kipulääkeannos puolitettiin ja samaan syssyyn sille tuli paljon vapaana juoksemista ja stressaavia tilanteita. Voltti oli koko juhannuksen niin aggressiivinen, että se jouduttiin eristämään omaan huoneeseen. Huoneessa Voltti lähinnä nukkui yksin sängyn alla ja murisi. Voltilla alkoi myös esiintyä unissaan murisemista.


Annen käynnin jälkeen nostimme uudelleen kipulääkeannosta ja taas tuli niitä hyviä päiviä. Niitä päiviä, jolloin aloin saada käsitystä siitä, miten ihana koira Voltti olisi, jos kipu ei varjostaisi sen elämää. Voltti oli kuitenkin perusluonteeltaan iloinen, avoin, sosiaalinen ja kaikin puolin varsin hurmaava koira. Ihmisten oli vaikea uskoa, millainen se oli kotioloissa. Eipä Voltti kipua paljon muualla näyttänytkään kuin kotona. Vaikka välillä tuntui toivo nousevan ja kaikki menevän ok, aloin kiinnittää huomiota siihen, että Voltti oli hyvin kosketusarka takapäähänsä. Kynsiä leikattaessa se vain tärisi, eikä kyennyt syömään. Tassuja nosteltaessa se murisi ja yritti vetää tassua pois. Vihdoin aloin herätä myös siihen, että Voltti söi itseään paljon ja monissa eri tilanteissa. Erityisesti se söi selkäänsä, takajalkojansa ja hännänjuurtansa. Kävimme fyssarilla, jossa Voltti ei antanut hoitaa itseään. Fyssarin testeissä kävi ilmi, että Voltti yritti kaikin keinoin säästellä vasenta jalkaansa, jonka lonkka oli huonompi. Tämä puolestaan sai sen kropan muualta jatkuvasti jumiin. Fyssarin mukaan Voltin takapään tilannetta ei saisi paljonkaan paremmaksi jumppaamalla. Voltin tulevaisuus alkoi näyttää varsin lohduttomalta.

Kun aloin osata paremmin lukea Voltin kipuoireita, aloin havahtua siihen, että Voltti kipeytyi pitkistä lenkeistä. Aloin jättää sitä pitkiltä lenkeiltä kotiin tai lyhensin lenkkejä. Voltilla alkoi esiintyä itsensä syömistä myös ulkokenttätreeneissä ja lenkkien aikana. Koska Voltin vointia ei voitu auttaa edes lääkkeillä ja Voltin ennuste oli lohduton, aloimme kypsytellä mielessämme lopetuspäätöstä. Lopetuspäätöksen tekeminen oli kuitenkin vaikeaa, sillä Voltti oli treeneissä äärimmäisen hieno. Etenimme sen kanssa kesän aikana paljon ja se olisi ollut suht pienellä treenillä kisavalmis tokon alokasluokkaan.


Heinäkuun lopussa Voltti kävi Pörrin päälle kolmena päivänä peräkkäin. Näistä viimeisin oli tilanne, jossa Voltti oli olohuoneessa ja Pörri tuli keittiöstä olohuoneeseen. Voltti alkoi murista Pörrille, joka lähti takaisin keittiöön häntä koipien välissä ja samassa Voltti kävi Pörrin päälle takaapäin niin, että ensimmäistä kertaa Pörristä irtosi karvatuppoja. Tämän päällekäymisen jälkeen Voltin kipulääkeannosta nostettiin ja se alkoi saada kipulääkettä aamuin illoin, jotta aamuaggresiivisuus vähenisi. Pörristä kuitenkin huomasi, että nyt oli menty jonkun rajan yli ja Pörri ei enää pystynyt luottamaan Volttiin. Poikien välit eivät enää koskaan palanneet ennalleen, vaan Pörri alkoi vältellä ja pelätä Volttia. Tuntui siltä, että minun oli tehtävä aivan kaikkeni, jotta Voltti ei enää ikinä kävisi Pörrin päälle. Tokoleirillä minulla oli vihdoin aikaa pysähtyä tarkkailemaan Volttia ja miettiä tilannetta. Kun Voltti oireili siellä selvästi ja söi itseään runsaasti, vaikka se oli juuri hoidatettu, syntyi lopullinen päätös Voltin lopettamisesta.


Irtipäästäminen oli kuitenkin täyttä tuskaa. Koska niitä hyviäkin hetkiä oli loppuun saakka, tuntui koko ajan, että kyllä tässä voitaisiin vielä hetki selvitä. Lopulta totesin, että Voltin elämän pitkittäminen ei vaan yksinkertaisesti olisi meidän kenenkään etu. Samalla tajusin, että en ole juuri koskaan saanut tutustua siihen ns. oikeaan Volttiin vaan Voltti oli ensin pentu ja sen jälkeen kipukoira. Mitään muuta en voisi toivoa enempää kuin, että Voltti olisi ollut terve ja että sen elämää ei olisi varjostaneet kivut. Sitä kukaan ei osannut sanoa, että miksi Voltti reagoi kipuun niin voimakkaasti. Jäi myös arvailujen varaan se, että oliko Voltilla hermokipuja vai ei. Nyt Voltti kuitenkin on kivuton ja minä kokemusta rikkaampi. Päivääkään en vaihtaisi pois. Voltin vilpitön rakkaus oli jotain niin hienoa ja sen iloinen ja hyväntuulinen luonne jotain niin ihanaa. Voltin kanssa treenattiin paljon vauhtiliikkeitä, jotka olivat Voltin suosikkeja. Juostessaan Voltti hetkeksi unohti kaikki kivut ja eli hetkessä. Se yritti aina tehdä parhaansa ja käsi sydämellä voin sanoa, että Voltin kanssa oli aina ilo treenata. Sen ihana hännän huiskutus on syöpynyt niin syvälle verkkokalvolleni, etten varmaan ikinä voi unohtaa sitä. Mielelläni olisin treenannut Voltin kanssa vielä kauemminkin ja käynyt esittelemässä sitä koekehissäkin, sillä niin hieno pikkunassikka se oli. Kiitos Voltti niistä kaikista ainutlaatuisista hetkistä, joita sinun kanssa oli! Jätit minuun lähtemättömän vaikutuksen!

Tässä lopuksi vielä treenivideota Voltista. Meidän kotihalli oli yksi niistä harvoista paikoista, joissa Voltti ei ikinä näyttänyt kipua. Voltti rakasti hallia ja rakasti treenaamista.


torstai 10. elokuuta 2017

Fyssaria ja hierontaa

Viime ajat on eletty melkoisessa tunteiden vuoristoradassa. Voltti on nyt syönyt kipulääkettä Annen käynnin jälkeen ja tilanne näyttää toisena päivänä valoisemmalta ja toisena vähemmän valoisalta. Voltilla oli tässä huonompi kausi välissä, mikä sai kovasti pohtimaan Voltin tulevaisuutta. Nyt on taas mennyt viikko paremmin ja tunteet heittelee koko ajan suuntaan ja toiseen.

Viime aikoina olen paljon keskittynyt siihen, että oppisin tunnistamaan Voltin kipuja. Kipukoiran kanssa eläessä on pakko seurata tarkasti koiran vointia, että osaa tarvittaessa säätää kipulääkettä, viedä koiraa hoitoihin ja toisaalta myös tehdä se lopullinen päätös sitten, kun sen aika on. Tämän tueksi kävin myös Miira Hellstenin koiran elekieli ja stressi -luennolla. Luento oli todella hyvä ja ehkä teen siitä tännekin jonkinlaiset muistiinpanot.

Voltilla selkeitä kivun merkkejä on useita. Ehkä kaikkien muiden osalta ikävin niistä on aggressiivisuus. Kun Voltti on kipeä, sillä alkaa esiintyä resurssiaggressiivissuutta ja pahempien kipukausien aikana se saattaa käydä Pörrin päälle ilman mitään näkyvää ulkoista syytä, vaikka Pörri yrittää kaikin keinoin välttää konfliktin. Tämän lisäksi Voltilla kotioloissa esiintyy omiin oloihinsa vetäytymistä. Ollessaan kipeä se vetäytyy nukkumaan käytännössä vain keittiön pöydän alle pienelle kerälle, eikä nuku esim. olohuoneessa. Se saattaa puolustaa pöydän alusta hyvinkin raivokkaasti ja murisee myös ihmisille. Tuntuu, että Voltti vajoaa jonnekin omaan kuplaansa, jossa se ei itse näe mitään valoa. Aggressiivisuus ja omiin oloihinsa vetäytyminen ovat vähentyneet kipulääkityksen aikana ja tilalle on tullut sellainen iloinen, rento, hupsutteleva touhottaja, joka heiluttaa häntää ja kikkailee itsekseen pallolla. Tämä iloinen puoli Voltista oli melkein kadonnut ennen kipulääkkeitä.

Kipulääkityksen aikanakin on kuitenkin esiintynyt hienovaraisempia kivunmerkkejä, kuten tassujen nuolemista, takajalkojen pureskelua ja nyhtämistä sekä hännän juuren ja selän syömistä. Voltilla on myös jonkin verran kosketusarkuutta takapäässä eli ilmeisesti se on kipulääkkeestä huolimatta jonkin verran kipeä. Fyssarilla Voltti oli todella kosketusarka, eikä antanut fyssarin hieroa itseään, vaan murisi ja tarttui hampailla fyssaria kädestä. Muuten liikkeissä yms. tuli fyssarilla esiin pitkälti samat asiat kuin Annen käynnillä. Fyssari punnitsi, miten Voltilla jakautuu paino jaloille. Voltti painaa kokonaisuudessaan 17 kg. Tästä noin 10 kg menee etupäälle ja 7 kg takapäälle eli Voltti kompensoi lonkkien tilannetta etupäällään. Takajalkojen kesken paino jakautui myös epätasaisesti.  Voltti selvästi säästelee vasenta lonkkaansa (huonompi lonkka), sillä vasemmalla jalalla oli painoa vain 2-3 kg ja oikealla 4-5 kg. Fyssari ei osannut antaa meille oikein mitään jumppaohjeita, sillä oltiin jo tehty Voltin kanssa niin paljon kaikkea.



Meillä on Voltin kanssa viikonloppuna edessä tokoleiri, josta varmasti tulee oma postaus, mutta Voltti hierottiin tänään, jotta se olisi iskussa leirillä. Hieronnassa tuli taas hyvin esiin Voltin toispuoleisuus ja se, miten se säästelee vasenta jalkaansa. Erityisesti Voltilla oli jumissa oikea takajalka, ristikkäinen etujalka ja selkä. Lihaskalvot eivät olleet yhtä pahat kuin viimeksi. Vaikka Voltilla ei ole vikaa selässä, sen toispuoleinen kropan käyttö aiheuttanee selän jumiutumista. Jalkojen laserointiin Voltti yllättäen reagoi voimakkaasti.

Oma treenimotivaatio on ollut viime aikoina aika kadoksissa. Koska Voltti selvästi kipeytyy pitkistä lenkeistä, sen kanssa ei enää kannata kauhen pitkiä lenkkejä tehdä, vaan mielummin purkaa energiaa treenaamalla. Ollaan treenattu viime aikoina aika lyhyitä settejä. Voltilla alkaa olla alokasluokan liikkeet hyvällä mallilla ja kokonaisuus alkaa rakentua. Voltti on ollut koko kesän tosi hieno ja ollaan menty paljon eteenpäin ihan joka saralla tästä puolivaloilla treenaamisesta huolimatta. Voltti alkaisi olla kohta puoliin valmis myös kisaamaan, mutta epäilen, ettei Voltti pysty enää ikinä elämään ilman kipulääkkeitä, joten kisaaminen Voltin kanssa jäänee haaveeksi. Harrastellaan kuitenkin omaksi iloksi niin kauan kuin se on mielekästä.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Käynti Anne Muhlella

Heinäkuu on ehtinyt jo pitkälle yli puolivälin. Viime viikolla meillä oli kesäloma. Mitään erityistä lomatekemistä meillä ei ollut, sillä Voltin tilanne on vienyt suurelta osin kaikki voimavarat. On raskasta elää epätietoisuudessa siitä, miten kipeä Voltti oikeasti on/on ollut ja mikä sen ennuste on. Tilannetta selvittääksemme päädyimme varaamaan ajan Anne Muhlelle Espooseen. Anne on koulutukseltaan lääketieteen tohtori ja hänen vastaanotollaan käy paljon kipupotilaita. Olimme Annen vastaanotolla loppujen lopuksi noin 1,5 tuntia. Katsoimme Voltin liikkeitä ulkona pariin otteeseen ja sen lisäksi Anne katsoi läpi Voltin luustokuvat, tunnusteli ja taivutteli läpi koko Voltin kropan.

Tässä Annen analyysia:


Heti ensimmäiseksi Anne huomasi saman kuin mitä olen itse katsellut: Voltti käyttää kävellessä huonosti takapäätään ja alkaa pompotella jalkoja jo melko pienessä vauhdissa. Voltti nostaa ravilta laukkaan hyvin herkästi jopa hihnassa. Ravissa sen askel on lyhyttä ja tikkaavaa sen sijaan että se menisi pitkällä askeleella. Anne huomasi myös Voltin vinouden. Samaa vinoutta olen katsonut itsekin jo pidemmän aikaa. Voltti kompesoi vinoutta pitämällä toista takajalkaansa hieman edempänä. Kun sen takajalat asetettiin samalle linjalle, sen selkä taipui aivan hurjalle mutkalle. Anne huomasi Voltin keventävän vasenta takajalkaansa. Voltin vinoutta ja jalkojen välistä tasapainoa aletaan parantamaan fysioterapian avulla. Ensiavuksi Voltti hierottiin heti Annen käyntiä seuraavana päivänä. Hieronnassa todettiin, että Voltti joutuu tekemään paljon töitä lihaksistollaan ja jänteillään, jotta saa pidettyä takajalat kasassa ja kompensoitua löysiä lonkkiaan.

Röntgenkuvista Anne katsoi, että tällä hetkellä nivelrikko näytti sikäli hyvältä, ettei sitä ollut niillä nivelpinnoilla, joissa se aiheuttaisi eniten oireilua. Anne toki myös muistutti, että nivelrikko aiheuttaa AINA kroonista kipua/särkyä, mikä tulee huomioida koiran hyvinvointia pohdittaessa. Tassujen kosketusarkuuteen Anne epäili syyksi Voltin heikkoja anturoita. Voltin elämäntapa on melko anturoita kuluttavaa ja kuluneet anturat taas ovat normaaleja anturoita herkemmät. Noin ylipäänsä Anne suositteli minua totuttamaan Volttia sekä kuonokoppaan että kosketteluun. Voltti tulee olemaan koira, jota joudutaan käsittelemään paljon ja tulevaisuudessa sillä tulee todennäköisesti olemaan entistä vahvempia kipureaktioita vastaanottokäynneillä, joten kuonokopan käyttö olisi hyvä kouluttaa positiivisesti kotona jo valmiiksi.

Kosketusarka Voltti on edelleen takapäähänsä, vaikka se on syönyt nyt 6 viikkoa kipulääkettä. Sovittiin vastaanotolla, että kipulääkettä jatketaan, kunnes saadaan Voltin kroppa suoristumaan ja toimimaan vähemmän toispuoleisesti. Voltin vinous, jalan keventäminen ja kaikki lihaskireydet todennäköisesti lisäävät kipuja. Kun ne saadaan hoidettua, voi tilanne parantua ja yritetään, jos Voltti pärjäisi ilman jatkuvaa kipulääkitystä tukihoitojen ja nivelravinteiden avulla. Lisänä käytetään myös nivelrustoa aktivoivia Cartrophen-pistossarjoja säännöllisesti.

Suurin kysymys tietenkin oli, että miten treenaamisen laita. Voltti ei ole ikinä ontunut tai mitenkään selvästi ollut kipeä treenien jälkeen, mikä on hyvä asia. Annen mukaan tokon, jäljen ja paimennuksen treenaamista saa ja pitääkin jatkaa, sillä kyseessä on nuori hyvin aktiivinen koira, jonka pää ei todennäköisesti kestä pelkkää sohvakoiran elämää. Pitkäkestoista kovaa rasitusta tulee välttää ja kavereiden kanssa rallaamiselle pitää laittaa ajoissa stoppi. Rallata saa hetken, mutta ei koko lenkkiä. Muutenkin pitäisi suosia lyhyehköjä lenkkejä usein ja välttää kovaa pitkäaikaista rasitusta. Vaelluksille Voltin kuulemma saa ottaa mukaan, mutta tällöin sillä olisi hyvä olla tukena kipulääkitys. 

Vaikka Annen vastaanotolla tuli paljon vastauksia kysymyksiin, turha tässä on sanoa, että fiilikset olisivat jotenkin erityisen loistavat ja huolet tipotiessään. Ikävintä on se, että Voltti ei koskaan tule terveeksi, vaan että nivelrikko etenee vuosien myötä. Onneksi Voltti itse ei tiedä tilannettaan ja elää vain hetkessä. Niin kauan kuin niitä hyviä hetkiä on iso osa arjesta, on fiilikset plussan puolella.