Pörri 2 v

Pörri, Pörpör, Pörinäpena, Pörsylä, Pörpylä, Pörde, Herra, Loordi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Nyt tämä oman elämänsä kiistaton supersankari täyttää 2 vuotta!

Huomasin Pörristä jo heti 7 viikon iässä, ettei se ole ihan tavallinen koira. Pörri ei ole koskaan toiminut kuin pentu- tai koirankoulutusoppaiden koirat. Sen sielunelämä on paljon monimutkaisempaa ja vaikeammin ennustettavaa. Pörriä ymmärtääkseen pitää oikeasti tutustua siihen, eikä vain olettaa asioita. Pörri ei ole ollut minulle todellakaan ns. "käteen sopiva" koira, sillä se on niin erilainen kuin minä. Siinä missä itse olen kiltti, tunnollinen, pitkäpinnainen ja harkitsevainen luokan priimus, joka aina tekee kaiken mitä pyydetään ja vielä vähän enemmänkin, Pörri on itsekäs, röyhkeä, ilkikurinen, itsevarma, rohkea, äänekäs, äkkipikainen, tempperamenttinen ja pyrkii aina menemään sieltä, mistä aita matalin.Välillä on tuntunut, että minä en ymmärrä tuota koiraa ja tarvitsisin jonkin kuudennen aistin pysyäkseni sen aivotuksissa perässä. Välillä on tuntunut, että me ei löydetä millään yhteistä radiokanavaa tai oikeastaan me ei edes kuunnella samaa radiota tai no oikeastaan toinen meistä kuuntelee radiota ja toinen telkkaria.

Kun näiden vajaan 2 vuoden aikana olen perehtynyt sen sielunelämään, olen pikkuhiljaa todennut, että Pörri ei ole ihan niin kova kuin antaa ymmärtää. Pörrin kovan ulkokuoren alla on herkkä sielu ja lämmin sydän. Ollakseen onnellinen ja käyttäytyäkseen hyvin, Pörri tarvitsee rajoja ja rakkautta, mutta on tärkeää tulkita, että kumpaa se milloinkin tarvitsee. Ikä on hieman tasoittanut suurimpia särmiä ja Pörristä on kasvanut tasapainoinen ja yleisesti ottaen aika kelvollisesti käyttäytyvä nuorimies, joka ei mielestäni turhia kukkoile. Pörri ei edelleenkään ymmärrä juoksuista tai tytöistä juuri sen enempää kuin että tyttöjen kanssa on kiva juosta ja painia. 

Moni Pörrin ikäinen koira on saavuttanut jo vaikka mitä kisatuloksia. Minäkin ajattelin, että olisimme 2-vuotispäivään mennessä käyneet tokokisoissa ja treenaisimme tavoitteellisesti kohti ylempiä luokkia, mutta Pörrin kanssa mikään ei mene niinkuin suunnittelee. Pörri on siitä armoton, että se ei paikkaile minun virheitäni. Nuorempana se oli vielä armottomampi. Jos treenit oli sen mielestä tylsät tai minä käyttäydyin lahnamaisesti, se lähti vetämään. Sillä ei ollut mitään velvollisuuden tunnetta yrittää parastaan, jos toinen oli ihan kujalla. Sen sijaan, että miettisin pääni puhki sen vuoksi, että miten saisin opetettua koiralle jonkin liikkeen teknisesti parhaiten, olenkin joutunut viimeiset 1,5 vuotta joutunut pohtimaan, että miten minun pitää rakentaa treenit, jotta meidän yhteistyö paranisi ja Pörri tykkäisi tehdä minun kanssani hommia. Tämä matka on ollut kasvattava. Kun on huomannut, että mitään ei saa ilmaiseksi ja kaikki maton alle lakaisemat roskat löytyvät edestä päin, sitä tulee aika nöyräksi. Välillä treeneistä lähtiessä fiilis on ollut, että leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Kun muille itsestään selvät asiat on itsellä kovan ja pitkäjänteisen työn tulosta, oppii arvostamaan pieniä onnistumisia. Pörrin kanssa treenatessa olen ymmärtänyt, että itse matka on paljon tärkeämpi kuin päämäärä. Jos olisin painanut Pörrin kanssa menemään vain kisatavoitteet mielessä, metsään olisi menty ja pahasti.

Pentuna vaadin Pörriltä liikaa ja purin omaa turhautumistani siihen. Jos olisin jatkanut samalla tiellä, me tuskin oltaisiin juurikaan edistytty missään. Onneksi olen aistinut sen, että Pörri on aika hitaasti kehittyvä koira. Olen antanut sille aikaa kasvaa ja aikuistua. Samalla olen tehnyt sen kanssa paljon kivoja asioita ja lisännyt vaatimustasoa pikkuhiljaa. Jos Pörriltä vaatii liikaa, se helposti lyö hanskat tiskiin ja lähtee menemään. Taas jos siltä ei vaadi tarpeeksi, se alkaa luistaa kriteereistä ja sen motivaatio alkaa rapistua. Treenit pitää olla sopivan haastavia, että Pörrin mielenkiinto pysyy yllä. Pörrin kanssa ei voisi treenata, ellei treenejä suunnittelisi etukäteen. Sen kanssa ei voi lähteä treenaamaan tuosta noin vaan yhtäkkiä, vaan treenit pitää aina valmistella. Sen lisäksi, että on mietittynä se, mitä haluaa treenata, miten palkata ja missä vaiheessa, pitää olla oma pääkoppa kunnossa. Olen vasta ihan viime aikoina ymmärtänyt, että miten herkästi Pörri aistii tunnetilojani. Olen huomannut, että Pörriä on vaikeaa tai oikeastaan lähes mahdoton huijata. Se huomaa heti, jos en ole ihan 110 % tosissani jossakin asiassa tai jos yritän näytellä sille olevani iloinen, vaikka oikeasti olen pettynyt. Kehu, joka ei tule suoraan sydämestä, on sille täysin merkityksetön. Se lukee minua kuin avointa kirjaa, mikä on pelottavaa, koska kukaan ihminen ei ole koskaan pystynyt samaan. Samalla se on pakottanut minut miettimään vielä enemmän treenaamisen henkistä puolta ja opettanut minut olemaan treenatessa oikeasti läsnä ja antamaan itsestäni enemmän.

Varmaan tärkein opetus, jonka Pörriltä olen oppinut on se, että jokainen meistä on yksilö. Vaikka koira olisi tietyn rotuinen, se ei tarkoita sitä, että se olisi tietynlainen. Enemmänkin rotu tarkoittaa sitä, että on todennäköisyys tiettyjen ominaisuuksien esiintymiselle kasvaa. Me ihmiset tykätään yleistää ja lokeroida. Lokerointi-innossamme unohdamme sen, että jokainen meistä on ainutlaatuinen. Ennen suurten johtopäätösten tekemistä, kannattaisi avoimin mielin tutustua siihen toiseen olipa kyse sitten koirasta tai ihmisestä. Olen kiitollinen siitä, että Pörri ei ole koskaan ottanut itseensä, vaikka olen huutanut sille pää punaisena ja hermostuksissani repinyt sitä hihnasta. Se on jaksanut sietää osaamatonta ohjaajaa, joka on ollut useimmiten pihalla kuin lumiukko. Se on antanut minulle anteeksi vähintään yhtä monta kertaa kuin minä sille ja se on kouluttanut minua vähintään yhtä paljon kuin minä sitä.

Pörri olet rakas ja täysin ainutlaatuinen <3

Keskiviikon kevennys

Kuka ei kuulu joukkoon ja miksi?

Höh kukaan ei halunnut arvata. Vastaus on tietenkin Matti (toinen oikealta), sillä se on meidän porukan vieraileva tähti. Muut kuuluu meidän äijäryhmän vakiokalustoon. Matti on myös porukan ainoa lyhytkarvainen. Pörri sulautuu yllättävän hyvin bortsurivistön jatkoksi.

Kohti kokeita

Viime aikoina meidän treenaamiset ovat keskittyneet teknisten yksityiskohtien sijaan kisasuoritukseen valmistautumiseen. Meillä on tiedossa lähitulevaisuudessa kaksi koitosta: rally-tokokisat ja tokoringin pääsykokeet. Ilmoitin, että olisimme käytettävissä rally-tokon piirimestaruuskisoihin ja niinpä meidät valittiin TamSKin joukkueeseen. Hienoa päästä edustamaan Suomen suurinta koiraurheiluseuraa. Toivottavasti teemme hyvän kisasuorituksen ja tuomme joukkueellemme ja seuralle mainetta ja kunniaa.

Meidän tokopuolen koitos liittyy siihen, että meidän tokokouluttajamme Riitta yllytti meidät hakemaan Pohjois-Hämeen kennelpiirin nuorten koirien tokorinkiin. En usko, että päästään rinkiin, mutta haistoin hyvän tilaisuuden päästä kisamaiseen tilanteeseen testaamaan meidän alokasluokan liikkeitä. Treenikaverit ovat minua herättelleet, että Pörri alkaisi kohta olla kisavalmis alokasluokkaan. Olen suunnitellut, että sen jälkeen, kun saan Pörrille rally-tokosta RTK1 tittelin, panostan taas enemmän tokoon ja hion meidän kisavalmiiksi alokasluokkaan. Saimme Pörrin kanssa oikeuden treenata itsenäisesti seuramme uudella hallilla, mikä parantaa kivasti talven treenimahdollisuuksia.

Kuva Satu Tuomela

Moni treenikaveri ja puolituttu on meiltä kysynyt, että miksi ei olla Pörrin kanssa vielä kisattu tokon alokasluokasta. Tähän ei ole ehkä mitään yksittäistä syytä, vaan se on enemmänkin monen tekijän yhteissumma. Olisin saanut Pörrin alokasluokan liikkeet valmiiksi hyvinkin nopeasti, mutta en ole halunnut hioa niitä. Sen sijaan olen entistä enemmän palannut taas takaisin perusasioihin. Teknisen suorittamisen sijaan olen halunnut parantaa meidän yhteistyötä, tuoda pikkuhiljaa palkattomuutta treeneihin, opettaa Pörrille etäpalkkaa ja parantaa sosiaalista palkkaa. Olen nostanut vaatimustasoa hiljalleen. Olen halunnut saada meidän tekemiseen lisää suoritusvarmuutta ja sitä, että oppisin tulkitsemaan paremmin Pörrin virettä ja sitä, miten joku tietty asia vaikuttaa Pörrin vireeseen. Pörri on vielä hetken alle 2-vuotias ja edelleen täysin kakara. Voisi hyvin luulla, että sillä on lähestymässä vasta 1-vuotissynttärit. Olen halunnut antaa Pörrille aikaa kasvaa, kehittyä ja aikustua. Kerätä järkeä päähänsä, jotta sen kakaramaisista viirauksista päästäisiin eroon ja mun ei tarvi pelätä, että se karkaa kokeessa kehästä.

Kuva Satu Tuomela

Palkkauksessa olen siirtynyt taas hieman enemmän lelupalkasta ruokapalkkaan. Ei olla viime aikoina käytetty taisteluleikkejä palkkana oikestaan ollenkaan, sillä Pörri kiehuu niillä helposti yli ja sen vire nousee niin korkeaksi, ettei se pysty enää keskittymään. Meillä onkin treenileluna ollut enemmän vinkupossu, jota Pörri tykkää noutaa ja palauttaa mulle. Noutoleikit sopivat Pörrille paremmin, sillä se pääsee vähän irroittelemaan, mutta ei nosta virettään överiksi. Syitä, miksi olen viime aikoina käyttänyt entistä enemmän ruokaa palkkiona, on monia. Ensinnäkin Pörri valitsee aina ruuan, jos sen pitää valita ruuan ja lelun väliltä. Toisekseen olen halunnut kisatilanteita varten sisäänajaa Pörrille etäpalkkaa. Riitta on vaatinut meiltä tokossa, että treenipaikan vieressä pitää olla treenien ajan avoin kippo, jossa on runsaasti nameja. Olen huomannut, että namikippo parantaa huomattavasti Pörrin treenimotivaatiota ja saa sen keskittymään paremmin. Olen opettanut Pörrille, että vapautan sen välillä treenien tuoksinnassa kipolle eli tavallaan kippo toimii etäpalkkana. Kipon avulla Pörri on alkanut selvästi tarkemmin kuuntelemaan mua, että jos vaikka vahingossa lipsauttaisin sanan vapaa ja se pääsisi kipolle. Vähän ollaan jouduttu vääntämään siitä, että voiko kipon olemassa ollessa leikkiä, mutta tämäkin alkaa jo sujua. Samaa kippokeinoa olen käyttänyt kotona siten, että laitan Pörrin ruuan keittiön lattialle ja me mennään olohuoneeseen puuhailemaan jotain toko/rally-juttuja. Pätkät ovat eripituisia ja Pörri tekee suorituksen ilman välipalkkaa. Kun sen tekeminen on oikein hyvää vapautan sen kipolle. Voin joku päivä kuvata meidän iltatreenit videolle niin näette tekin, mitä me tehdään.

Lampailla

Jospa sitä pikku hiljaa päivittelisi myös treenikuulumisia blogin puolelle. Käytiin sunnuntaina toista kertaa tänä vuonna lampailla, sillä osallistuttiin Hämeen shelttien paimennuspäivään. Mulla oli ajatuksena käydä tänä vuonna enemmänkin paimentelemassa Pörrin kanssa, mutta Pörrin kesälle osunut teineily/mörköikä teki siitä kesällä aika mahdottoman kaverin. Viime kerta lampailla menikin ihan penkin alle, sillä Pörri päätti pelätä lampaita ja Pörrin paimennus oli enemmän hajota ja hallitse kuin että se olisi kerännyt lauman kasaan.

Paimennus järjestettiin Koira-Kehrolla Urjalassa Kehron kylässä. Olin tosi tyytyväinen paimennuspäivän sisältöön, sillä koskaan ei ole missään pidetty yhtä hyvää alkuinfoa. Lisäksi paikan pitäjä Sanna selitti päivän aikana monia oleellisia asioita paimennuksesta. Opin paljon uusia juttuja ja pääsin taas lisää sisälle paimennuksen saloihin. Tykkäsin myös siitä, miten hyvin lampaiden hyvinvoinnista pidettiin huolta ja paimennettavia lampaita vaihdettiin heti, jos lampaista huomattiin väsymyksen merkkejä.

Päivän aikana monen sheltin paimennuksessa näkyi edistymistä ja moni pääsi jo liinasta eroon. Tuntui, että koirat olivat paljon enemmän perillä paimennuksesta kuin ohjaajat, joilla oikeanlainen liikkuminen tuotti välillä suuria vaikeuksia. Muutama sheltti vaikutti olevan synnynnäisiä lahjakkuuksia. Tulin päivän aikana entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että sheltti on oikeastaan aika hiljainen paimenkoira. Haukku kertoo enemmänkin siitä, että koira on epävarma, eikä sillä ole tilanne hallussa.

Kuva Iekku Pylkkä

Pörrin paimennusta ei voi sanoa millään muotoa paimennukseksi. Ensimmäinen setti meni ihan päin mäntyä, sillä hain Pörrin suoraan autosta, mikä ei sovi koskaan Pörrille. Se oli ensimmäisellä setillä häkeltynyt ihan kaikesta ja tosi varuillaan. Pörri kuitenkin rauhoittui jonkin verran ja odotukset seuraavaa settiä kohtaan nousivat. Ennen toista settiä hain Pörrin ajoissa autosta ulos ja pyörön laidalla Pörri tuntui siltä, että se tiesi, mitä sen pitäisi mennä pyöröön tekemään. Itse pyörössä se jäätyi ja pörräsi vain lampaille. Voi sanoa, että koko paimennus oli täysi farssi. Vähän tuli fiilis, että meidän paimennukset taisi olla tässä, mutta toisaalta kiinnostaa viedä Pörri vielä ensi kesänä lampaille ja katsoa, onko se kypsynyt. Eniten harmittaa se, että viime kesänä Pörri osoitti aika lupaavia otteita ja tämä kesä on mennyt näin, mutta sellainen Pörri on. Sen kanssa ei mikään mene kuin on suunnitellut.

Pieni Karhunkierros ja Kiutaköngäs

Ennen reissuun lähtöä katseltiin valmiiksi netistä Pieni Karhunkierros niminen reitti. Meillä ei ollut ennakolta muuta tietoa kuin että kierros sijaitsee Kuusamossa ja on reilu 12 km pitkä. Netissä kerrottiin, että reitti sopii hyväkuntoisille, se sisältää vaativaa jyrkkää nousua tai laskua sekä kivikkoista polkua ja sen kiertämiseen kannattaa varata aikaa 5 - 9 tuntia.

Nuorgam-päivän jälkeen nukuttiin tyytyväisenä viimeinen yö Utsjoella. Aamulla siivottiin mökki ja lähdettiin hiljakselleen ajelemaan kohti Kuusamoa. Päätettiin ajaa Sodankylän, Pelkosenniemen ja Kemijärven kautta. Matkalla pysähdyttiin evästämään jollekin pikkutietaipaleelle. Itä-Lappi oli melko kuoletta seutua. Sateinen ikävän näköinen sää teki siitä vieläkin karumman. Kauniit ruskamaisemat olivat muisto vain ja tuli haikea fiilis. Teki mieli palata takaisin Utsjoelle.

Ajopäivä osui sikäli hyvään saumaan, että sain yskiä ja niistää aivoni pihalle ilman fyysisiä ponnistuksia. Varattiin Rukalta huoneisto yöpymistä varten ja saavuttiin sateiselle Rukalle vasta iltapimeällä. Ruka oli ankea ja kuollut. Nähtiin iltalenkillä yksi karavaanaripariskunta, mutta muuten koko alue oli hiljainen. Aamulla herättiin selvästi terveempinä ja lähdettiin intopiukassa kohti Pienen Karhunkierroksen lähtöpaikkaa. Lähtöpaikalla meille selvisi, että kierroksella on tänään joku muukin. Itse asiassa varmaan puoli Suomea. Jo parkkipaikalla alkoi ahdistaa se ihmis- ja koirapaljous. Huomasin, että oltiin kaikin erakoiduttu aika hyvin Utsjoella vietetyn ajan jälkeen.

Heti parin ensimmäisen kilsan aikana selvisi, ettei täällä pääse minkäänlaiseen erämaafiilikseen. Koko ajan joku hengitti niskassa tai itse hengitit jonkun niskassa. Polku oli leveä kuin pururata ja ilman goretex-maastolenkkareitakin olisi pärjännyt hienosti. Ensimmäinen kaunis koski tuli vastaan aika nopeasti. Veden jylinä oli ihana ja sitä olisi ollut kiva jäädä kuuntelemaan ja fiilistelemään pidemmäksikin aikaa, ellei paikalla olisi ollut niin kova tungos. Tuli olo, että piti siirtyä pikaisesti eteenpäin, että muutkin pääsevät ihailemaan koskea. Jo heti alkumatkasta päästiin ylittämään riippusilta. Yhteensä ylitettiin neljä kertaa riippusilta, sillä yksi silta ylitettiin kahdesti. En ollut koskaan aiemmin kulkenut riippusiltaa pitkin, mutta hyvin selvittiin Pörrin kanssa. Tykkään yleisesti ottaen kaikista korkeista paikoista ja kiipeän mielelläni hyvien näkymien takia korkeallekin. Pörrikään ei juuri epäröinyt riippusiltoja. Ehkä eniten sitä jännitti silta, jonka alla jylisi kuohuva koski.

Koko Lapin reissun aikana tuli monta kertaa todettua, miten huippua on omistaa noin tervepäinen kaveri. Pörri ei palkää outoja ääniä tai kummallisia alustoja. Se kiipeilee tyytyväisenä niin tuntureilla kuin jylhien koskien rantakallioilla. Ylittää kaikennäköisen ja kokoiset sillat. Kahlaa suot ja ylittää matalat vesistöt. Se osaa rauhoittua missä vain. Kun saavutaan uuteen mökkiin tai kotaan, se on pian taju kankaalla kyljellään. Se osaa levätä silloin kun lepääminen on fiksua, eikä tuhlaa energiaansa turhaan hälsäämiseen. Se osaa vaeltaa rauhassa, eikä sinkoile sinne tänne.

Pysähdyttiin evästämään parille taukopisteelle. Eväinä meillä oli voileipiä ja rahkaa. Sen verran reitillä oli korkeuseroja, että pieni hiki puski monessa paikassa päälle ja vettä kului aika reippaasti. Suurempaa evästä reitillä ei kaivannut. Normaalisti heitän tämän pituiset lenkit täällä etelässä ilman evästä ja usein ilman juotavaakin, joten tuntui luksukselta, että oli ylipäänsä evästä mukana. Osalla oli mukana keittimet ja nuudelit.

Maisemallisesti reitti oli kaunis ja sen varrella oli paljon nähtävää, kunhan niitä maisemia olisi ehtinyt katsella. Monessa paikassa joutui enemmän keskittymään siihen, että muistaa antaa tarpeeksi tilaa ohitettaville ihmisille ja koirille. Koirissa tuntui olevan paljon rähisijöitä ja Pörrille muiden koirien ohittaminen kapealla polulla oli haastavaa. En muista, että meitä olisi koskaan Pörrin elinaikana tullut lenkillä noin montaa koiraa vastaan (ja me kuitenkin asutaan kaupungissa). Ihmisiä tuli vastaan ainakin reilu sata. Siinä vaiheessa, kun on yli 50 kertaa sanonut vastaantulevalle ihmiselle "hei" alkoi vähän kypsyttää. Olo oli enemmänkin kuin olisi ollut töissä kaupan kassalla eikä metsälenkillä. Oli loppujen lopuksi aika stressaavaa koko ajan olla kärppänä, katsoa ihmistä kohti, pitää huolta koirasta ja tervehtiä. Jossain vaiheessa alkoi ärsyttää todenteolla ja aloin vaan katsoa maata kohti, kun ihmisiä tuli vastaan. Teki mieli hypätä jonnekin sivupolulle, että olisi edes hetkeksi päässyt omaan rauhaan. Luulin, että Suolijärvi on ruuhkainen kauniina syyspäivinä, mutta kyllä tämä polku oli Suolijärvi potenssiin sata.

Loppujen lopuksi Endomondon mukaan meidän lenkille tuli pituutta 14,5 km autolta autolle ja aikaa tähän meni 5 h 6 min. Meidän autohan ei mahtunut lähemmälle parkkikselle, vaan jouduttiin jättämään se kauemmas. Reitin kirtämiseen suositeltiin varaamaan aikaa 5 - 9 tuntia, joten vedettiin kierros minimiaikaan, vaikka mun mielestä mentiin aika rauhallista tahtia, evästettiin kahdessa kohdassa ja pysähdeltiin kuvaamaan siellä ja täällä. Reitin korkeuserot olivat myös aika pienet verrattuna siihen, mitä odotin etukäteen. Oikeastaan vain yksi nousu jäi mieleen, mutta pieni hiki tuli monessa kohdassa.

Pienen Karhunkierroksen jälkeen ajeltiin Oulangan luontokeskukselle. Luontokeskukselta oli noin 1 km matka Kiutaköngäs nimiselle koskelle. Suomen vesiputokset -sivustolla kerrotaan, että Kiutaköngästä on mainostettu jopa Suomen komeimmaksi vesiputoukseksi. Kiutaköngäs ei ole yhtenäinen putous, vaan jyrkkien koskien sarja, jossa vesi putoaa runsaan 200 metrin matkalla yhteensä 14 metriä. Kiutakönkään ylin ja ensimmäinen putous on yksittäisistä portaista suurin (kuvassa), ja vesi putoaa siinä lyhyellä matkalla ainakin neljä metriä. (Lähde) Veden jylinä ja pauhu olivat korvia huumaavat. Kiutaköngästä ympäröivät kalliot olivat märkiä ja liukkaita ja välillä sai aika tarkasti asetella askeleensa, ettei liukastu ja kaadu.

Luontonähvyyksien jälkeen ajeltiin majapaikkaamme Rukalle ja syötiin myöhäinen lounas. Pimeän tullen päätettiin käydä vielä kiipeämässä Ruka-tunturin huipulle ihailemaan kylän valoja. Seuraavana päivänä lähdettiinkin ajelemaan jo kohti Etelä-Suomea.

Pieni palanen Kaldoaivin erämaata

Toivottavasti te vielä jaksatte näitä Lappi-postauksia, sillä vielä olisi yksi tulossa tämän jälkeen. Kuumeisen yön jälkeen olo ei ollut kummoinen, mutta päätettiin lähteä kiertämään Skaidijärven reitti. Jos oltaisiin Jannen kanssa oltu molemmat terveitä, olisi ollut kiva tehdä pidempikin kävelyretki näissä maisemissa. Itse olen kulkenut ihan pikkulapsesta saakka paljon metsissä ilman karttoja ja kompasseja, enkä ole koskaan varsinaisesti eksynyt. Joskus on käynyt niin, etten ole hetkellisesti tiennyt omaa sijaintiani. Vaikka luotan omiin suunnistustaitoihini aika paljon, tuntui kipeänä turvalliselta pysyä ihan vain merkityillä poluilla.

Skaidijärven polku on ainoa lyhyehkö reitti näillä seuduilla. Karttojen mukaan Skaidijärveä ei varsinaisesti luokitella kuuluvaksi Kaldoaivin erämaahan, sillä se on liian lähellä sivistystä ollakseen erämaata. Polku lähtee Pulmankijärventien varresta. Lähtöpisteenä on moottorikelkkauran portti, josta lähtevä polku yhdistyy sittemmin vanhaan Skaidijärvelle johtavaan polkuun. Skaidijärveltä reitti jatkuu Isonkivenvaaralle ja takaisin lähtöpisteeseensä. Reitin varrelta on hyvällä säällä tosi hyvät näkymät ja korkeilta paikoilta näkyy jopa satojen kilometrien päähän.

Pilvistä muodostui hauskoja varjoja.

Tunturimittarin tuhoamia tunturikoivuja.

Voimat vähän lopussa, mutta onneksi Pörri jeesi vähän.

Poikettiin Skaidijärvellä olevassa päiväkodassa. Syötiin vähän evästä ja juotiin lämmintä kaakaota. Pörri ehti ottaa kodassa pienet päikkärit. Pörri innostui Skaidijärven reitillä ensimmäistä kertaa vetämään mua pidempiä pätkiä. Aiemmin sen vetäminen on ollut lähinnä ajoittaista ja aika epätasaista, mutta tuolla se veti mua kivalla pienellä tasaisella vedolla lähes koko matkan Skaidijärvelle. Palkinnoksi se pääsi alamäkiosuuksissa rallattelemaan omaan tahtiinsa. Reissun aikana nousi taas kipinä saada tulevaisuudessa parempi vetokoira, joka jaksaisi jelpata mua metsälenkeillä ja vaelluksilla. Pörriä en tohdi kauheasti vedättää sen pienen koon vuoksi. Toisaalta ei se kyllä kauheasti vedäkkään. Viime talvena lähdin kerran suurin odotuksin hiihtolenkille, että Pörri pikkaisen avittaisi mua umpihangessa, mutta loppujen lopuksi päästin Pörrin irti ja se tuli lähes koko matkan mun perässä latua pitkin kävellen.

Kodalla keräiltiin voimia ja lueskeltiin aika pitkään vieraskirjaa. Kirjan perusteella kodalla ei ole mitään suurta yleisöryntäystä ollut ja aika pian pääsi jo viime talven kertomuksiin. Osa oli jaksanut kirjoittaa hyvinkin pitkälti omista vaelluksistaan Kaldoaivissa ja hyvin kirjoitettujen tarinoiden myötä pääsi itsekin erämaafiilikseen. Mieleen jäi erityisesti se, kun yksi poika oli kirjoittanut pysähtyneensä kodalle koulumatkallaan, kun sää oli äkisti huonontunut. Eräs nainen taas oli poikennut kodalla työpäivän jälkeen nollaamassa aivojaan. Eräs retkikunta oli pysähtynyt kodalle yli kymmenen hyskyn kanssa. Osa oli yöpynyt, osa lämmitellyt kohmeisia sormiaan ja syönyt evästä.

Omasta mielestäni juuri tämä Nuorgamissa vietetty päivä oli reissun selvästi huikein kokemus. Haaveilin jo pienenä lapsena siitä, että pääsisin joskus käymään Nuorgamissa. En silloin osannut aavistaa, että Suomen pohjoisimman pisteen lisäksi vastassa olisi näin kaunis luonto. Olen aina viehättynyt Lapin karusta luonnosta. Mitä karumpaa, sitä parempi. Lapin erämaat veivät tälläkin reissulla ison palan sydämestäni. Lapin kuume on siitä paha, että se vain kasvaa sitä enemmän, mitä enemmän Lapissa käy. Ensi vuodelle onkin suunnitteilla entistä pidempi reissu pohjoiseen ja toiveena olisi tehdä ensimmäinen pitkä vaellus. Kaldoaiviin tulen joskus ihan varmasti palaamaan, mutta milloin. Sitä en tiedä. Erämaa on kuitenkin aina erämaa ja ennen kuin sinne lähtee pidemmälle vaellukselle olisi hyvä olla aika varma siitä, että pärjää missä tahansa olosuhteissa. Noin aukeilla paikoilla sää saattaa vaihdella äkisti. Perinteinen karttasuunnistus saattaa myös olla hankalaa pienipiirteisen maaston vuoksi. Lisäksi suot ja vesistöylitykset tuovat omat haasteensa. Netistä voi lukea monia pieleen menneitä vaelluskokemuksia Kaldoaivissa, kun erämaa on ottanut ihmisestä mittaa. Itseäni houkuttaa ajatus lähteä maastopyörällä Kaldoaiviin. Tällöin voisi valita ajankohdan paremmin hyvän sään mukaan ja jo päivän aikana näkisi ja kokisi paljon. Polut näyttivät siltä, että pärjäisin niillä ihan hyvin omilla ajotaidoillani. Lisää tietoa maastopyöräilystä ja eri reiteistä Utsjoella löytyy täältä.