Masentava marraskuu

Jotenkin tämän menneen marraskuun sateisuus ja pimeys on vienyt kaikki voimat ja ilon elämästä. Onneksi nyt marraskuu on takana päin ja voi alkaa odotella joulua ja pitkää joululomaa. Tacolla alkoi pari viikkoa sitten ensimmäiset juoksut. Juoksut alkoivat ihan puskista, enkä osannut yhtään odottaa niitä. Treeneissä Tacolla on ollut nähtävissä välillä melkoista keskittymiskyvyttömyyttä ja sisäsiisteyskin on taantunut. Kun joka päivä siivoaa sisältä pissoja ja kakkoja niin on kieltämättä alkanut tuntua siltä, ettei Tacosta tule ikinä sisäsiistiä. Sillä on vain aivan liian mutkaton suhde omaan ulosteeseensa, jotta se viitsisi pidätellä. Onneksi aina joltakin tutulta löytyy joku koira, joka on oppinut sisäsiistiksi vasta joskus 1 vuoden 3 kk ikäisenä. Tacollakin on siis edelleen toivoa. Onhan se vielä alle vuoden. Lukuunottamatta tätä sisäsiisteysongelmaa se on kyllä tavattoman helppo koira arjessa.

Ensimmäinen juoksuviikko meni Pörrin ja Tacon osalta hyvin. Pörri kävi aina välillä huiskuttamassa Tacolle häntää ilmeellä "sä oot IHANA!". Taco vain mulkoili takaisin, että mikäs sinulle on tullut. Nyt mennään tärppipäivissä ja Pörrin meno onkin ihan erilaista. Se on ihan sekaisin Tacosta. Se ei ole ikinä reagoinut yhdenkään nartun juoksuihin näin voimakkaasti. Tämän vuoksi Pörri onkin saanut olla Millin luona hoidossa. Onneksi Pörrille sai helposti järjestettyä hoitopaikan meidän läheltä niin on helppo hakea Pörri mukaan treeneihin. Onneksi Tacon seuraavien juoksujen aikaan Pörri onkin sitten jo kastroitu niin on Pörrillekin helpompia aikoja luvassa.

Volttia on ollut viime aikoina ihan järjetön ikävä. On ollut niin paha olo sen vuoksi, miten kaikki jäi niin kesken. Meidän yhteinen matka päättyi ennen kuin kunnolla ehti alkaakaan. Voltti on jättänyt jälkeensä suuren kolon elämääni. Nyt, kun Pörri on hoidossa, erityisesti konkretisoituu se, ettei mulla enää ole varjoa perässä. Kukaan ei juokse ovelle onnesta soikeana, kun tulen töistä kotiin. Kukaan ei tunge syliin, kun istun vessassa. Kukaan ei ole aamulla ensimmäisenä kertomassa, miten tärkeä ja rakas olen, kun avaan silmäni. Ikävöin sitä, miten Voltti huiskutti häntäänsä treeneissä ja miten onnellinen se oli, kun sai tehdä hommia mun kanssa. Suuri tyhjä aukko on jäänyt elämään ja tuntuu, että yksi puuttuu meidän laumasta <3

Pojat ja kesä <3