Tiedän, että pettymykset kuuluu elämään ja aina ei voi saada sitä, mitä haluaa, mutta tällaisten vastoinkäymisten jälkeen sitä joutuu aina hetken kasailemaan itseään sekä omia ajatuksia, odotuksia ja tunteita. Hankalinta on se pään sisäinen kamppailu, että löytää motivaation tehdä ja viedä eteenpäin sitä epäkiinnostavaa projektia. Samalla saa vierestä seurata, miten joku muu tekee haluamaasi asiaa.
Keväällä kohtasin samankaltaisen tilanteen koirarintamalla, kun sattumien kautta törmäsin yhteen pentuun. Pentu tuntui niin kaikinpuolin täydelliseltä minulle ja meille. Monien vaiheiden jälkeen pentu ei kuitenkaan muuttanut meille. Näin pentua aika paljon ja ehdin jo kiintyä siihen. Pennun näkeminen tuntui kuin joku kääntelisi veistä haavassa kuin oikein kunnolla muljutellen ja veivaten. Pentu tuntui toisaalta niin omalta ja meille tarkoiteltulta, mutta toisaalta tiesin, ettei se muuta meille koskaan. Pentu käy edelleen mielessä tasaisin väliajoin. Millainen siitä on tullut? Vieläkö se tunnistaisi minut? Olisiko se sittenkään ollut se elämäni koira, vaikka siltä joskus tuntui?
Olen viime kuukausien aikana kuluttanut aika paljon aikaa ja energiaa seuraavan koiran hankinnan suunnitteluun. Hyvän kasvattajan ja pentueen etsiminen tuntuu kuin neulalta heinäsuovasta. Kesän aikana on hieman asioita nytkähtänyt eteenpäin. Toisia ovia on sulkeutunut ja toisia avautunut. Välillä on iskenyt hieman masis, sillä kaikki (hyvät ja lupaavat) pennut tuntuvat olevan tällä hetkellä todella kysyttyjä. Olisi paljon helpompaa lähestyä kasvattajia, jos Pörrin kanssa olisi enemmän harrastusmeriittejä. Tämän vuoksi olisi hyvä odottaa jonkin aikaa, että omat taidot kehittyy ja saadaan lisää harrastus- ja kisakokemusta. Toisaalta en haluaisi pitkittää tilannetta, jossa Pörri joutuu treenaamaan enemmän kuin se haluaisi vain sen vuoksi, että kaksi ihmistä haluaa harrastaa tavoitteellisesti yhden koiran kanssa. Pörrille sopisi paljon paremmin verkkaisempi treenitahti, mikä väistämättä tarkoittaa sitä, että me tarvittaisiin toinen koira jakamaan meidän harrastusintoa.
Samalla sitä on alkanut miettiä, että milloin koiraharrastuksista tuli näin tuloshakuisia. Tuntuu, että jo nuoren koiran pitäisi olla saavuttanut sitä ja tätä, että olisi hyvä harrastaja. Miksi ei vain voi treenailla rauhassa ja mennä kisoihin vasta sitten, kun koira on oikeasti valmis? Miksi ei antaisi koiran kasvaa ja kehittyä rauhassa? Pörristä näkee vielä, että se on nuori koira. Jotenkin tuntuu täysin utopistiselta ajatella, että jotkut kisaavat tokon erikoisvoittajaluokassa Pörrin ikäisen koiran kanssa. Minne kaikilla on niin kiire? Itse arvostan huolella tehtyä perustyötä ja sen kantamaa hedelmää enkä niinkään nuorena suoritettua tittelirivistöä.
Voi miten ikävä työtilanne. :-( Hieno ja hyvä teksti. Täyttä asiaa, ihan oikeasti. Kyllä teille vielä The Pentu löytyy. <3 Tsemppiä!
VastaaPoistaKiitos paljon! Toivotaan näin. :)
Poista