Elämässä eteenpäin

Voltin kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi kuukausi. Kamalaa ajatella, että on jo noin kauan eletty ilman Volttia. Kertaakaan kuukauden aikana ei ole tullut fiilistä, että olisi tehnyt jotenkin huonon ratkaisun. Edelleen olen sitä mieltä, että päätös Voltin lopettamisesta oli vain ja ainoastaan oikea. Moni tuttu on kysynyt, että oliko Voltti oikeasti niin kipeä, että se oli pakko lopettaa. Uskon, että monen oli vaikea uskoa, miten kipeä Voltti oli, koska ei se näyttänyt ikinä kipua kodin ulkopuolella sillä tavalla, miten ihmiset mieltää kipukoiran käyttäytyvän. Voltti ei koskaan ontunut tai ollut esimerkiksi treeneissä haluton juoksemaan. Voltti juoksi kahta kauheammin, mitä kipeämpi se oli. Voltin suojamekanismi kipua vastaan oli pysyä koko ajan liikkeessä, sillä jäädessään paikoilleen se joutui kohtaamaan kivun. Voltin loppuaikoina tästä tuli jopa ongelma, sillä juokseminen oli sille täysin pakonomaista, eikä se enää käyttäytynyt kuin normaali koira.

Kuva Kaisa Jalava

Olen ollut yllättynyt, miten monia Voltin kuolema on koskettanut ja useampikin ihminen tunnustanut minulle itkeneensä Voltin lopettamista. Voltin ystävällisyys ja vilpitön ilo ja rakkaus teki minun lisäkseni myös moniin muihin ihmisiin lähtemättömän vaikutuksen. Moni ihminen on meidän kanssa hengessä mukana ja antanut meille paljon tukea ja voimaa. Kaikki viestit, puhelut yms. ovat olleet minulle todella tärkeitä ja auttaneet pääsemään tästä eteenpäin. Iso kiitos myös teille kaikille, jotka laitoitte viime postaukseen kommentteja. Olen lukenut niitä monta kertaa ja miettinyt sitä, miten hienoja ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on. Kiitos <3

Kuva Kaisa Jalava

Iso osa surutyöstä tuli tehtyä jo ennen Voltin lopettamista, sillä viimeiset elinviikot menivät pääosin Voltin tilanteen setvimiseen ja lopetuspäätöksen haudutteluun. Koko muu elämä jäi täysin retuperälle, mistä eniten joutuivat kärsimään Pörri ja Janne. Myös lopettamispäivä oli tärkeä etappi surutyössä ja oli hienoa, että sain omistaa sen kokonaan Voltille. Aamulla kävimme Voltin, Pörrin, Millin, Popan ja Priyan kanssa metsälenkillä oikein kauniissa kesäsäässä ja parhaat kaverukset saivat juosta sydämensä kyllyydestä viimeisen kerran ja jättää toisilleen jäähyväiset, vaikka eivät sitä itse varmasti tajunneetkaan. Kun Voltti oli kuollut, laitoimme Voltin arkkuun ja kävimme hautaamassa Voltin Jekku-koiran viereen ison kuusen alle. Muistan varmasti ikuisesti sen, miten istuimme Jannen, Pörrin ja arkun kanssa traktorin kyydissä ja kaunis ilta-aurinko laski metsän puiden taakse. Kun vielä ennen arkun laskemista hautaan avasin arkun ja viimeisen kerran silitin Voltin silkkisen pehmoista turkkia, realisoitui hyvin se, että Voltti oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, sillä Voltin ruumis oli jo ihan kylmä ja kova.

Kuva Kaisa Jalava

Ensimmäiset päivät ilman Volttia olivat raskaita ja itku tuli helposti. Vielä edelleenkin itku tulee herkästi, jos näen Voltista videoita. Tänään herkistyin myös hallilla, kun ensimmäistä kertaa Voltin kuoleman jälkeen kävin treenaamassa. Tietysti myös tällaisten postausten kirjoittaminen saa kyyneleet virtaamaan. Ikävin asia Voltin kuoleman jälkeen on ollut se, että myös Voltin toiselle siskolle kuvattiin D:n lonkat ja kuvista löydettiin myös nivelrikkoa. Kun sain tiedon tästä, niin tietenkin pääsi itku. Voltin tulokset olivat vielä aivan liian tuoreessa muistissa. Onneksi kumpikaan Voltin D-lonkkaisista siskoista ei ole oireillut millään tavalla ja he voivat jatkaa normaalia elämää. En voi toivoa muuta kuin paljon kivuttomia ja onnellisia vuosia Voltin sisaruksille.

Kuva Kaisa Jalava

Paljon olen näiden menneiden viikkojen aikana miettinyt sitä, että miksi juuri Voltti oli niin kipeä. Miksi Voltti ei pärjännyt huonojen lonkkiensa kanssa, vaikka monet muut koirat pärjää. Fyssarin ja hierojan epäilyt mahdollisesta hermokivusta tuntuu ihan mahdolliselta syyltä ja mielestäni selittäisivät hyvin myös sitä, että miksi Volttia ei saatu kipulääkkeilläkään täysin kivuttomaksi. Jotenkin tuntuu niin kamalan epäreilulta, että miksi juuri Voltille jaettiin tämmöiset kortit. Silloin, kun Voltti kuvattiin niin ajattelin, että Voltilla olisi ollut vielä edessä useita elinvuosia. En osannut kuvitella, että aikaa laskettiin jo kuukausissa. Oli järkytys, että Voltin kunto huononi niin nopeasti kesän aikana.

Kuva Kaisa Jalava

Yksi eniten lohduttava ajatus tämän koko prosessin aikana on ollut se, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen ovi avautuu. Koiria ei voi olla määräänsä enempää kerralla ja kun laumasta äkisti vapautuu paikka, on mahdollista ottaa sellainen koira, jota muuten ei elämäänsä voisi ottaa. Ilokseni voin kertoa, että meidän laumaan on saapunut uusi jäsen, joka on vienyt meidän sydämen ihan totaalisesti. Instagram-seuraajat ja Facebook-kaverit on jo tietävätkin, mutta kerrotaan nyt vielä täälläkin, että meidän perheen uusi (kiintiö) bc on 9 kk ikäinen Taco-tyttö. Taco on tuonut meidän elämään ihan hurjan paljon iloa ja toivoa paremmasta huomisesta. Elämä jatkuu.

Taco